Uutislähde
Suomessa on onnistuttu rakentamaan ihailtavan selkeä järjestelmä kulttuuriselle herkkyydelle. Kun valtaväestöön kuuluva tarttuu väärään symboliin, seurauksena on välitön paheksunta, anteeksipyyntö tai hahmon poisto. Kun sama henkilö kietoo kaulaansa toisen kulttuurin symbolin, kyse onkin solidaarisuudesta, josta ei yleensä tarvitse selittää mitään.
Yleisradio osoitti vuonna 2018 esimerkillistä valppautta siirtämällä Herra Heinämäen Lato-orkesterin pois Pikku Kakkosesta, koska Päällikkö Punanata -hahmon sulkapäähine ja kasvomaalit koettiin loukkaaviksi. Suomen saamelaisnuoret olivat asiasta samaa mieltä, ja hahmo sai sittemmin väistyä Sir Punataika -taikurin tieltä. Miss Helsinki -kilpailun osallistujien päähineposeeraus sai niin ikään osakseen ansaitsemansa huomion: päähine on kuulemma pyhä esine, jota ei sovi ottaa käyttöön ilman asianmukaista kulttuurista valtuutusta.
Saamenpukujen kohdalla linja on ollut yhtä selkeä. Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen pyysi vuonna 2014 anteeksi käytettyään asua, joka muistutti saamenpukua liikaa. Lapin matkailua on vuosia ohjeistettu välttämään “valesaamelaisuutta”, jotta kulttuuria ei eksotisoida väärin. Jopa Fazer ymmärsi jo vuonna 2006, että geisha-kuva suklaapaketissa ei enää käynyt päinsä. Herkkyys toimi silloin erinomaisesti.
Samaan aikaan mustavalkoinen keffiyeh on levinnyt katukuvaan ja mielenosoituksiin ilman vastaavaa huolta. Huivi on perinteinen Lähi-idän päähine, joka politisoitui 1900-luvulla palestiinalaiseksi symboliksi. Sitä käyttävät nykyään laajasti myös ihmiset, joilla ei ole mitään tekemistä kyseisen kulttuurin kanssa – usein juuri ne, jotka muissa yhteyksissä muistuttavat kulttuurisen omimisen vaaroista. Helsingin katukuvassa huiveja on nähty yleistyvän erityisesti nuorten keskuudessa, ja käyttöä on selitetty solidaarisuudella. Muotitalojen kaupallistamista on joskus kritisoitu, mutta mielenosoituskäyttöä ei juuri ole kyseenalaistettu samalla innolla kuin intiaanipäähineitä.
Käytännössä kulttuurinen omiminen näyttää olevan ongelma silloin, kun symboli ei tue oikeaa narratiivia, ja harmiton tai jopa toivottava silloin, kun se tukee. Intiaanipäähine lastenohjelmassa on stereotyyppi, joka täytyy poistaa. Keffiyeh kaulassa on puolestaan solidaarisuuden ele, jota ei tarvitse tarkastella samalla mittarilla. Käsite itsessään on lähtöisin postkoloniaalisesta tutkimuksesta eikä ole koskaan ollut erityisen tarkkarajainen, mikä tekee valikoivasta soveltamisesta erityisen sujuvaa.
Uutislähteen lukijat voivat itse arvioida, onko kyse johdonmukaisesta kulttuurisesta herkkyydestä vai tilanteen mukaan joustavasta periaatteesta. Tosiasiat ovat julkisia ja dokumentoituja; tulkinta jää lukijalle.
Keffiyehin (kufiyan) symboliikka perustuu sekä käytännölliseen alkuperään että 1900-luvun poliittiseen lataukseen.
Perinteinen käyttö
Keffiyeh on neliönmuotoinen, yleensä puuvillainen huivi, jota beduiinit ja maaseudun miehet ovat käyttäneet Lähi-idässä suojana auringolta, hiekalta ja kylmältä. Nimi liittyy irakilaiseen Kufan kaupunkiin, ja vastaavia päähineitä on ollut alueella pitkään (mahdollisesti Mesopotamian ajoilta). Ottomaanien aikana se erotti maaseudun asukkaita (fellah) kaupunkilaisista, jotka käyttivät usein fesiä (tarbush).
Värejä ja kuvioita on useita. Mustavalkoinen ruutukuvio on tullut erityisesti palestiinalaiseksi, kun taas punavalkoinen yhdistetään enemmän Jordaniaan tai beduiineihin. Kuviota on tulkittu monin tavoin (tulkinnat eivät ole yhtenäisiä tai historiallisesti vahvistettuja):
- Kalaverkko-/ristikkomalli: yhteys Välimereen ja kalastukseen.
- Oliivinlehtikuviot reunoilla: oliivipuut, maatalous, sitkeys ja juurtuneisuus.
- Paksut viivat: historialliset kauppareitit.
- Kansainvälisesti sitä käyttävät aktivistit mielenosoituksissa pro-palestiinalaisena merkkinä. Toisaalta osa kriitikoista näkee sen liittyvän militantteihin ryhmiin ja konfliktiin. Huivin käyttö on siis sekä kulttuurinen että vahvasti poliittinen teko, riippuen kontekstista ja katsojasta.
Keffiyeh ei ole yksinomaan palestiinalainen keksintö, vaan osa laajempaa arabimaailman päähineperinnettä, joka on saanut erityisen poliittisen merkityksen 1900-luvun tapahtumien kautta.