16.3.2023 Kirjallisuustoimittaja Tapio Sippoin
Ennen varsinaista kirjan arviota kannattaa pysähtyä lyhyesti ja miettiä nykyisyyttä. EU-Saksassa on omituinen ja venkura asenne Putinin Venäjän oikeudettomaan hyökkäyssotaan. Eli Saksa on lähes koko ”moskovalaisten” aloittaman terrorin ja valloitussodan ajan jarrutellut ja toppuutellut Ukrainan auttamista sotilaallisesti. Asiaa on kuitenkin helpompi ymmärtää, kun muistamme, että vuoteen 1991 asti Itä-Saksa eli DDR oli käytännössä Neuvostoliitolle alisteinen paariavaltio, jossa asukkaita pyrittiin tarkoituksellisesti ja rankasti aivopesemään kommunismiin. Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Ja ihme tapahtui. 16 miljoonan asukkaan ihmiskoe Itä-Saksa, joka oli pinta-alaltaan noin Lapin maakunnan kokoa, eli virallisesti Saksan demokraattisesta tasavallasta (DDR) tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja Euroopan unionia. Nämä DDR-aivopesulassa asuneet ihmiset sulatettiin osaksi EU-Saksaa.
DDR ja sen kommunistinen puolue käyttivät epäinhimillistä hirmuvaltaa, jossa esim. Stasi salakuunteli melkein kaikkia, dopingin on normaalia protokollaa urheilussa ja fiksuimpia toisinajattelijoita vangittiin muutamaksi viikoksi ilman syytä ja heidän sellin seinän taakse tuotiin radioaktiivisia aineita niin, että he vapauduttuaan ”kuulusteluista” sairastuivat nopeasti syöpään. Onneksi Neuvostoliitto ja DDR romahtivat. Neuvostoliiton viimeiseksi jäänyt presidentti Mihail Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan 25. joulukuuta 1991, koska hänen johtamaansa valtiota ei enää ollut. Ehdotankin, että teemme 25.12. päivästä tämän vuoksi virallisen liputuspäivän. (Huom. Jouluhan ei ole Suomessa virallinen liputuspäivä.)
Kirjailija Repo on irti
DDR oli siis karmea ja epäonnistunut yhteiskunnallinen ja poliittinen ihmiskoe. Sen karmeuksista sivistyneet suomalaiset tietävät suhteellisen paljon, mutta ddrläisten arjen toista todellisuutta on kuvattu ja ”raportoitu” paljon vähemmän. Nyt Taina Repo on ”päästetty irti” ja hän kirjoittaa mehevästi pienen kirjan verran kivoja ja osin outojakin tarinoita siitä, miltä tuntui asua ja työskennellä DDR:ssä suomalaisena. Taina Repo on 67-vuotias Tampereella asuva kirjoittaja, toimittaja ja tiedottaja. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut ajankohtaisdokumentteja televisiolle ja suomentanut saksalaista kaunokirjallisuutta. Myös Nukkumatti on Revon erityistarkkailussa, sillä Repo jätti luovuuden merkkinsä DDR:n kulttuurielämään osallistumalla lastenohjelma Pikku Kakkosen pitkään aloittaneen ja päättäneen Nukkumatti-animaatiosarjan tekemiseen. Hän teki käsikirjoituksen sarjan kahteen Suomesta kertovaan jaksoon.
Ei nimi kirjaa pahenna
Kirjan nimi tulee siitä, että kaikkea ei sentään ddrläisiltäkään kielletty. Esim. kabareen nimenä saattoi käyttää Maailman suurin DDR -lausahdusta. Suomalainen kirjeenvaihtaja Taina Repo asui Itä-Berliinissä, DDR:n pääkaupungissa. Hänen tarinansa 1980-luvun alkupuoliskolta valottavat lähinnä itäsaksalaisten elämää sosialismin ja kapitalismin henkisessä ja fyysisessä rajapinnassa. Mutta kirjassa käydään myös muualla, esim. Suomessa ja matkustetaan sukulaisiin Harzin vuoriston reunalle. (Harz on horstivuoristo Pohjois-Saksassa ja se muodostaa luonnollisen rajan Ala-Saksin, Saksi-Anhaltin ja Thüringenin osavaltioiden välille.)
Paljon pieniä hupaisia yksityiskohtia ja riemastuttavia tarinoita
Suomalaisten mielikuvat eivät aina vastanneet vallitsevaa ddrläistä todellisuutta, eikä nykyinen historiankirjoituskaan sitä aina onnistu kunnolla ja rehellisesti kertomaan. Ihmiset ovat ihmisiä jopa kommunistisessa diktatuurissa eläessään. Sipaisen nyt kirjan juttuja. Mustien autojen letkoja, joita Suomessa ei näe. Pienoislippujen heiluttelua kadun varrella (vaikka ei tietäisi kuka ajaa ohi mustalla autolla). Poliittisia riitoja vanhoista patsaista ja sovinnollisuutta myös. Enemmän tai vähemmän erikoisia tarinoita arkkitehtuurista, ravintoloista ja kaupoista. Asuntopulan poistamisen komiikkaa sosialismin aivopierujen kukkiessa.
Sitten on tarinaa, kuinka suomalaiset kävivät ja kuinka he käyttäytyivät ddrläisten kanssa veljeillessään. Rock on korostuneesti esillä. Nina Hagenin biisin voi käydä kuuntelemassa juutubesta, jos haluaa hakea audiotunnelmaa kirjan lukemisen tueksi. Syötä juutupen hakupalkkiin ”Ich habe schnupfen” Nina Hagen ”Hatschi Waldera”. Itäsaksalaiset kabareet mainitaan kirjassa useasti… ”Wir sind die grösste DDR der Welt”. DDR ei ollut ns. suojassa länsimaiselta television tarjonnalta, vaan lännen TV:tä katsottiin lähes kaikkialla, mutta etenkin Itä-Berliinissä. Repomaisesti myös kerrotaan turhautuneesti tai hupaisasti suhtautuvista ddrläisistä ja heidän saamistaan länsisukulaisiensa itään lähettämistä jouluisista “länsipaketeista”. Pula-aika oli isolti ohi, mutta lännessä luultiin ettei.
Keskustelun aiheita ovat myös miksi lasten pitäisi käydä koulua lauantaina vaikka aikuisilla on silloin työstä vapaata. Amerikkalaiset sotilaat kävivät idän puolella ostoksilla etenkin ennen joulua ja sehän oli ilmiö. Hauskaa tarinaa löytyy siitä, kuinka ylitetään polkupyörällä legentaarinen tarkastuspiste Checkpoint Charlie.
Repo kertoo myös, kuinka osti ja diilasi Suomeen itäsaksalaista laadukasta tavaraa puoli-ilmaiseksi. Verojen maksaminen on oma aiheensa, josta löytyi komiikkaa. Myös tekopyhä ja sosialismiin kiinteästi kuuluva tuoteväärentäminen tai tuotenimien muuntelu on hupaisa aihe. Putinin Venäjällähän tämä on taas muodissa, joten varsin ajankohtainen aihe, vaikka kirjassa se on osa historiaa. Löytyyköhän nykyään Berliinistä vielä grillettaa? Täytyy koittaa etsiä, kun menen seuraavan kerran sinne lomalle.
Mangelware eli pula-ajan tuotteet
Mangelware on myös sellaista historiaa, että se saattaa alkaa hipaista myös meitä, mikäli tämä sotimisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lama jatkuu. Mangelwaren löydät siis tästäkin kirjasta. DDR oli myös henkisen pula-ajan ja tekopyhyyden pesäke. Naistenpäivä on ddrläisille erityisen tärkeä ja sehän on hupaisee sekin. Politiikan johdossahan ei ddrläisiä naisia ollut käytännössä ollenkaan. Kirjassa kerrotaan, että ddrläisillä naisilla oli tutkitusti parempi seksielämä kuin länsisaksan siskoillaan. Tämäkin on hämmentävä ”tieto”.
Repo repostelee myös, kuinka pelataan shakkia nakurannalla ja nautitaan nudismista. Kuukkeloi FKK eli freikörperkultur. ”Rannan hietikolla pelattiin lentopalloa, ja edessäni kohtasi kaksi toisilleen tuttua perhettä, molemmissa isä, äiti ja kaksi lasta. Kahdeksan alastonta kättelivät toisiaa: Guten tag!” Ja toinen lyhyt maininta kirjasta, shakin pelaamisesta: ”Herrat pohtivat siirtojaan munasillaan, toisella kädessään currymakkara, toisella olut”.
Itäsaksalaisten autojen laadusta on myös monta tarinaa. Tässä kirjassa ajetaan myös kolari Trabantilla. Erinomaisen hupaisa on tarina siitä, kuinka suomalainen toimittaja (siis ”kirjeenvaihtaja”) pystyi ajamaan ajokortin DDR:n protokollan mukaan. Hintakin oli kohdillaan, vaan autojen laatu ei niinkään. Maininnan saa myös corps diplomatique.
Cocktailkutsuille omalla nimellä kutsun saaminen on ollut naiselle sosialismin ikeessä hiukan haastavaa, joten ddrläisen feminismi korostus oli koomisen tekopyhää. Tästäkin kirjassa on hieno tarina, joka omalla tavallaan osoittaa sosialistisen yhteiskuntarakenteen yleisesti toteutuvaa mädännäisyyttä. Asia on kirjassa kääntynyt suorastaan vitsiksi.
Kirjan herkullisimmat kohdat
Mielestäni kirjan paras ja hupaisin sekä yhtä aikaa oudoin tarina on, kun suomalainen naistoimittaja läpäisee rajan Berliinissä keskellä yötä, lännestä itään, ja ylityspaikkana toimii tuo kuuluisa ja turismin nykyisin kyllästämä legentaarinen tarkastuspiste Checkpoint Charlie. Koska itse parikymppisenä poikasena Berliinin muurin murtumista edeltävänä etsikkoaikana ja muurin murruttua olen useasti ylittänyt Saksojen välisen rajan ja saanut kokea molempien aikojen passitarkastusten absurdin kafkamaisen ja erittäin oudon tunnelman, tuo tarina saa aikaan erityisen hämmennyksen minussa.
Toinen asia, jossa samaistun kirjan kertomiin tarinoihin, ovat kuvaukset siitä, kuinka vaarallista on ollut liikkua mellakoiden lähellä Berliinissä noihin aikoihin. Nämä kirjan kertomat tapahtumat eivät tosin mene huumorin puolelle alkuunkaan. Sen sijaan huumoria löytyy kirjan tarinoista, joissa kerrotaan Taina Revon tulkkina toimimisen eri puolista, suomalaisten kulttuurisuhteista ja suomirokin sankareiden touhuista.
Kirjan lopussa on ddrläisiä reseptejä, joissa on nostalgiaa ja ehkäpä hiukan myös eksotiikkaa. Voit myös oppia, että saksalaiset mummot eivät suolaista kahvipöydässä suvaitse, sillä se on ”epäkohteliasta ja köyhää” meininkiä. Kahvipöytään kuuluu monta lajia makeaa, mitä höttöisempää ja kermaisempaa, sen parempi. Ja ikkunalaidoilla ihmisiä kyttäävät mummot ovat mukavuuteen tottuneita, sillä he käyttävät kyynerpäiden alla tyynyjä.
Maailman suurin DDR on Taina Revon toinen kirja. Hänen esikoisromaaninsa Kuparikaupunki – Suomalaisten tarina Ameriikan maassa ilmestyi 2021 Partuunan kustantamana.
Maailman suurin DDR, kirjan tiedot
Kirjailija: Taina Repo
ISBN: 9789527256404
Kieli: Suomi
Paino: 102 grammaa
Julkaistu: 2022-01-01
Kustantaja: Palladium Kirjat
Sivumäärä: 72