Kulttuuri- ja tiedetoimittaja Tapio Sippoin
Tietysti kriitikko on kriittinen. Kuitenkin kerron, rehellisyyden nimissä, että koska olen pääasiassa taloustieteeseen ja -historiaan, pedagogiikkaan, psykologiaan, sekä uskontotieteeseen ja teologiaan perehtynyt sitoutumaton tiedetoimittaja ja kirjallisuuskriitikko, eikä minulla ole sosiaalipedagogiikan yliopisto-opintoja, ja kuitenkin tarkastelen sosiaalipedagogiikkaa ja siihen liittyvää agendaa, sekä sen parissa toimivien tieteilijöiden aivoituksia (ja teorioita) kohtuullisen kriittisesti, tämä arvio saattaa olla hiukan tyly. Pyydän sitä saman tien anteeksi, sillä kirjailijat ovat tehneet ihan kelpo kirjan. Tarkoitukseni on olla rehellinen ja arvioitavan kirjan mahdollisille lukijoille avuksi.
Tiede on nyt uuden tilanteen edessä ja erityisesti humanistisemmat tieteet, sillä niukkenevat resurssit asettavat isoja haasteita myös ihmisyyden jatkuvalle positiiviselle kehitykselle. Eräs tämän haasteen kanssa painiva tieteen suuntaus on sosiaalipedagogiikka. Vuonna 2019 ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana ”uusin ja komein” suomenkielinen sosiaalipedagogiikan kirja. Kirjan nimi, Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa, kertoo hyvin osuvasti ja suoraan mistä on kyse. Lisää uskottavuutta tuo kustantaja, sillä Gaudeamus on Helsingin yliopiston omistama tieto- ja tiedekustantamo.
Sivistyneelle ihmiselle tämä kirja on melkeinpä pakollinen luettava. Ostettuna se on hyvin käytännöllinen, sillä se luo (tuota ”ah, niin tärkeää!”) aiheetonta arvonnousua ja sosiaalista korkeasivistyksen statusta, kun sen sijoittaa kotinsa sikarisalin (lukusalin, jossa on takka ja pieni whisky/cognac/punsch-kaappi ja sikareille humidori) prameaan kirjahyllyyn. Kirjan ovat kirjoittaneet Elina Nivala ja Sanna Ryynänen. Sosiaalipedagogiikassa tieteenalan keskus vaikuttaa olevan idässä, sillä YTT Nivala on sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa ja FT Ryynänen on sosiaalipedagogiikan määräaikainen yliopistonlehtori Itä- Suomen yliopistossa. Tuo yliopistohan aloitti toimintansa 1. tammikuuta 2010, kun Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyivät.
Tämän diipa-daapan jälkeen siirryn asian ytimeen. Suomi on kriisissä, sen kansalaiset ovat kriisissä, yksilö on kriisissä, yhteiskunta on kriisissä, yhteiskuntarakenteet ovat kriisissä, kansainvälisyys on kriisissä, humanismi on kriisissä, inhimillisyys ja ihmisyys ovat kriisissä, talous on kriisissä ja kaikki siihen liittyvä sosiaalinen-, taloudellinen- ja kulttuurillinen toiminta ja tiede on kriisissä. Koko ihmiselle asumiskelpoisen planeetan olemus on kriisissä ilmastoa, luontoa, kasvistoa, eläimistöä ja raaka-aineita ym. elämälle välttämättömiä resursseja myöten. Tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen myös sosiaalisena olentona.
Sanana kriisi (krisis) on alkuaan kreikkaa ja tarkoittaa päätöstä, käännettä, tilaisuutta ja uhkaa, kaikkea tuota samalla kertaa. Kriisin sietoon ja sen kanssa pärjäämiseen voidaan hakea tukea tieteestä. Sosiaalipedagogiikka -kirjasta on tässä apua, ainakin sosiaalipedagogiikan perusteiden syvempään ymmärtämiseen. Koska sosiaalipedagoginen ammatillinen toiminta tapahtuu yhteiskunnallisissa muutos- ja murrosvaiheissa, sille on nyt tilausta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sehän tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien sosiaalisten ja pedagogisten ongelmien yhteydessä annettavaa tukea tai rinnalla kulkemista sekä itseapuun auttamista.
Niille, joille sosiaalipedagogiikka aiheena on vielä melko tuntematon, kerrottakoon, että sosiaalipedagogiikassa tarkastelun kohteena on usein yksilön kasvun sosiaalinen luonne. Painopiste on ajatuksessa ”ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen olento”. Sosiaalipedagogiset teoriat yhdistävät tavalla ja toisella kasvatustieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen näkökulman. Yleensä sosiaalipedagoginen ajattelu asettaa painopisteen yksilön tai ryhmän kokonaistilanteen tarkasteluun ja sosiaalipedagoginen ammatillinen toiminta lähtee yksilön tai ryhmän sosiaaliseen ympäristöön perehtymisestä. Sosiaalinen ympäristöhän on nyt erittäin kovassa muutoksessa, joten tutkittavaa riittäisi.
Kirjan suhde nykyisyyteen
Tilanne on hyvin mielenkiintoinen. Kirjan julkaisu osuu tragikoomisesti aikaan, joka asettaa koko sosiaalipedagogiikan hyväksyttynä tieteenä ja (melko avoimesti) asenteellisena humanistisena tieteenalana todella ison haasteen eteen. Kirjassakin kerrotaan, että sosiaalipedagogiikan oleellisia tulokulmia ja perusolettamuksia ovat mm. ajatus tieteenalasta, joka tavoittelee jotain parempaa ja pyrkii inhimillisempään yhteiskuntaan, sekä alasta, joka painottaa yhteiskunnallisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja ekologisen sivistyksen edistämistä. Tämän vuoksi sosiaalipedagogiikassa kyse ei ole siis täysin objektiivisesta tieteestä, vaan sen tekijöillä on lähes aina jonkin sortin agenda, ”ketunhäntä kainalossa” ja pyrkimys manipuloida yhteiskuntaa ja ihmisiä sosiaalisina olentoina.
Sosiaalipedagogiikka pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa, joten se on luonteeltaan reformistista. Tätä tuskin kiistää edes paatunein sosiaalipedagogi. Käytännössä sosiaalipedagogiikan parissa inhimillisempää yhteiskuntaa (mitä se kenenkin mielestä sitten onkin) on tavoiteltu siihen liittyvässä keskustelussa ja toiminnassa läpi alan historian ja eri keskustelijat ja toimijat ovat viitoittaneet erilaisia reittejä sitä kohti. Ainutlaatuinen ja hämmentävä nykytilanne määrittää noiden reittien etsinnän nyt rajusti uusiksi.
Kirjan sisällöstä
Kirja on varsin vahvasti tieteellinen oppikirja, jossa on yliopisto-opiskelun maku. Kirja aloittaa alan syntyhistoriasta, käsittelee selkeästi alan kaksi varhaista kehityslinjaa ja kolme alan ajattelun ja toiminnan suuntausta, eli empiiris-analyyttisen, hermeneuttisen ja kriittis-emansipatorisen suuntauksen. Sen jälkeen kirja käsittelee kykyjensä mukaan ihmisen positiota (yksilö vs. yhteisö ja yhteiskunta), alan työotetta, kasvatustyön ympäristöjä ja sosiaalityön ympäristöjä. Näiltä osin kirja muistuttaa ns. tavallista oppikirjaa. Kirjan lopussa on ”uusia avauksia”, jotka ovat kuitenkin jo hiukan ajastaan jäljessä, sekä lyhyt kuvaus alan tutkijoiden työstä. Kirja sisältää ruhtinaallisesti viitteitä ja kirjallisuuslähteitä, sekä laajan hakemiston.
Kehuja kirjalle voi antaa alun lyhyehköstä osiosta, jossa kuvataan sosiaalipedagogian ammattilaisten profiileja, sekä tiivistetyistä tietolaatikoista, joissa tutustutaan alan teoreetikkoihin ja ”työhön”. Kirjan tekstikoko on melko pientä ja tekstin luettavuus keskinkertaista tasoa, mutta tieteelliseksi tekstiksi suhteellisen sujuvaa. Kirja sisältää myös viisi teoriakuvaa, joissa on ihan hyvä asiaa, mutta aivan liian pienellä tekstillä esitettynä.
Loppupäätelmät kirjasta
Kirja on näennäisesti neutraali oppikirja. Koska se kuitenkin käsittelee tieteen suuntien luonnetta tarkastellen melkoisen harmaalla alueella sijoittuvaa tiedettä, joka on (inhorealistisesti tarkastellen) varsin epäobjektiivista, olisi kirja voinut ottaa enemmän kantaa esim. vallitsevaan sosiokulttuuriseen tilanteeseen. Tässä on vahva paradoksi, koska kyseessä on yleisesti hyväksytty tiede ja oppikirjanhan oletetaan olevan neutraali. Subjektiivisesta aiheesta ei kuitenkaan ole aitoa tarvetta kirjoittaa pelkästään ns. objektiivisesti.
Kirjassa olisi, vaikka edes opetustarkoituksessa, voitu enemmän kertoa siitä (ongelmasta?), että sosiaalipedagogiikka tieteenä on kovinkin epäselvä ponnistus, jossa painitaan tieteellisen pätevyyden kanssa paljon enemmän kuin monilla muilla tieteenaloilla. Toinen hiukan edellä mainittuunkin liittyvä asia, mikä on jätetty kokonaan käsittelemättä, on sosiaalipedagogiikan mahdolliset epäonnistumiset ja niiden syiden pohdiskelu. Koulutus muokkaa ihmistä ja hänen ihanteitaan ja uskomuksiaan. Mihin suuntaan nykyinen sosiaalipedagogiikka pyrkii ihmisiä viemään? Millaiset poliittiset päämäärät uskomuksineen ovat tässä tieteessä nyt vallalla? Tämä tärkeä aihe jää kirjassa osin huomiotta tai sitä käsiteltiin kovin (liian) rajatusti.
Tässä ajassa sosiaalipedagogiikan epäonnistumiset omalta osaltaan nostavat päätään. Näistä kirja vaikenee täysin. Esimerkkinä voi ottaa länsimaisen kulttuurin ja Länsi-Euroopan monien valtioiden ja yhteyskuntien kyvyttömyyden ratkaista monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuottamia vakavia yhteiskunnallisia ja yhteiskuntarauhan vastaisia ongelmia (kuten demokratiavastaisuus ja uskonnollisesti tai poliittisesti ”perustellut” ihmisoikeusloukkaukset, tasa-arvon loukkaukset ja naisiin kohdistuva uskonnollinen henkinen ja fyysinen väkivalta) tai väkivaltaisuutta ihailevien uskontojen ongelmia, joiden (ongelmien) ratkaisemisessa sosiaalipedagogiikan ammattilaiset ovat omalta osaltaan (tahallisesti vai ymmärtämättömyyttään?) selvästikin epäonnistuneet.
Tästä herää vahva ja sosiaalipedagogian tutkimuksen kannalta epämiellyttävä kysymys: Onko sosiaalipsykologian teoreettinen ajattelu vahvasti pielessä, kun käytännön epäonnistumista on niin paljon? Pitäisikö näitä huonolaatuisia teorioita kenties korjata aivan perustaansa myöten?Mitään ei kirjassa mainita tästä, eikä siitä, onko epäonnistumisen taustalla mahdollisesti yhteiskunnan toimivuuden ja yhteiskuntarauhan kannalta ajatellen sosiaalipedagogien ”hyvään pyrkivyyden” kannalta vääristyneet reformistiset ihanteet.
Sama toisin sanoin. Kirja on aina aikansa lapsi, zeitgeist-tuote. Koska sosiaalipedagogiikka on reformistinen ja poikkeuksellisen huomattavin osin tutkijoidensa mielipiteisiin perustuva tieteenhaara, olisi ollut hienoa, jos kirjassa olisi ollut esillä kirjan kirjoittaneiden kirjailijoiden (tutkijoiden) mielipiteitä siitä, kuinka nykyisessä haastavassa maailmantilanteessa sosiaalipedagogiikkaa pitäisi käytäntöön juuri nyt soveltaa. Yleissivistävä alan perusteoksena kirja on kuitenkin mitä mainioin 422 sivun tiiliskivi.
Kirjan tiedot löytyy täältä: