Taide- ja kulttuuritoimittaja Tapio Sippoin
Ryoji Ikedan taidetta on esillä 27.9.2023–25.2.2024.
Amos Rexin markkinointitekstien mukaan: ”Teokset perustuvat tarkkaan äänimaisemaan ja liikkuvaan kuvaan. Taiteilija työstää kaikkia materiaalejaan säveltäjän tapaan. Oli sitten kyse äänitaajuudesta, fyysisestä tilasta, kuvapikselistä, datapisteestä tai sykkivästä valosta, Ikedalle ne ovat kaikki osa sävellysprosessia.” Näin sen voi sanoa olevan, mutta on sitten eri asia, onko moisen katselu ajan ja rahan arvoista.
Populistiseksi muuttunut Amos Rex
Populismi on ottanut otteen Amos Rex taidemuseosta. Kävin katsomassa uusimman näyttelyn, jossa on esillä japanilaisen säveltäjä ja taiteilija Ryoji Ikedan teoksia. Ikedan kannattaisi todennäköisesti keskittyä tekämään musiikkia, vaikka en olekaan kuullut varsinaisesti yhtään hänen sävellystään. Taiteen ydinsubstanssin kannalta, tarkastelee sitä mistä suunnasta tahansa, Ryoji Ikedan taiteella on varsin vähän syvällisempää annattavaa. Itse en haluaisi käyttää omaa rahaani tällaisen taidenäyttelyn pääsylippuihin. Lippu 20 €, museokortilla ilmaiseksi.
Taidenäyttely herättää miettimään taiteen ja taidekulttuurin etiikkaa
Ikedan taidetta on keskinkertainen annos tarjolla. Näyttely maistuu kengänpohjalle. Näyttelyn teokset ovat kovin pinnallisia, suorastaan popularistisia, sanan negatiivisessa mielessä. Näyttelyn sisältöä mainostetaan ikään kuin se saisi mietiskelemään maailmankaikkeuden olemuksesta syvällisiä. Näin ei tapahdu, ainakaan Ikedan teosten vuoksi. Kärjistäen voi sanoa, että jos henkilö katsoo lähes minkä tahansa tolkullisen tiededokumentin tai lukee kunnon kirjan, missä käsitellään esim. avaruutta, tekoälyä, kvanttifysiikkaa, informaatioteknologiaa, tai vaikkapa solubiologiaa, saa hän parempaa ja syvällisempää stimulaatiota maailmankaikkeuden ja eksistentiaalisten sekä ontologisten asioiden mietintään, kuin mitä tästä näyttelystä saa.
Toisaalta Ikedan teokset nostavat esiin aikamme tietoon liittyvän sosiokulttuurisen ongelmallisuuden. Näyttelyn videot ovat korostuneen pinnallisia, liioitellun nopearytmisiä ja ihmishermoston kannalta negatiivisesti kuormittavia. Mitään varsinaista asiaa niissä ei ole, mutta epämääräistä äänimaisemaan, levotonta kuvaa ja epäoleellista informaatiota. Jos ja kun Ikedan päämääränä on ehkäpä ollut saada katsojassa aikaan myös ”joku, lähes mikä tahansa reaktio”, voidaan kyllä todeta hänen onnistuneen.
Oleellisempaa onkin, mitä kaikkia eettisiä mietintöjä Ryoji Ikedan näyttely aiheuttaa. Onko oikein rääkätä katsojaa tällaisella hälyhömpällä? Kuinka monta vähemmän nimekästä taiteilijaa olisi mahtunut tämän näyttelyn sijaan täksi ajaksi Amos Rexin tiloihin Helsingin ydinkeskustan paraatipaikalle näyttelyiksi? Mikä on se eettinen vire, joka on tällaisen ”populististen rokkistarataiteilijoiden” suureellisen esille tuomisen takana?
Hyvä näyttely Ryoji Ikedan näyttelyn ohessa
Amos Rexissä on esillä myös arkkitehti Sigurd Frosteruksen (1876–1956) taidekokoelma, joka ”on kuin rakkauden julistus 1900-luvun alkupuolella Euroopassa syntyneelle kolorismille, eli väritaiteelle.” Ryoji Ikedan näyttelyn aiheuttaman pahoinvoinnin voi poistaa katsomalla tämän näyttelyn. Sigurd Frosteruksen ja muutaman muun taitelijan teosten kokoelma on ensimmäisiä merkittäviä kotimaisen ja ulkomaisen modernin taiteen yksityiskokoelmia Suomessa. Suurin osa teoksista on ajalta 1905–1915, jolloin Frosterus toimi aktiivisesti taidekriitikkona ja esseistinä.
Noin puolet kokoelman teoksista on Magnus Enckellin (1870–1925) ja Suomeen 1897 tulleen Alfred Wilhelm Finchin (1854–1930) maalaamia. Kokoelman muita tunnettuja taiteilijoita ovat muun muassa Pierre Bonnard, Paul Signac, Théo van Rysselberghe, Henri Edmond Cross, Maximilien Luce ja Maurice Vlaminck. Uuteen ripustukseen on valittu mukaan teokset kokoelman kolmelta naispuoliselta taiteilijalta Sigrid Schaumanilta, Dagmar Furuhjelmilta ja Lucie Cousturierilta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ryoji_Ikeda
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sigurd_Frosterus