Syksystä syksyyn
Aurinko nousi hiljalleen, ja yön halla oli jättänyt jälkeensä kuuran peittämän maiseman. Kirkas, kylmä aamu levittäytyi kuin uusi alku, sumun leijuessa kevyenä verhona rantaniityn yllä ja järven pinnassa. Ilma oli raikasta, sellaista joka syntyy sateisten päivien ja pakkasen jäljiltä. Luonto pidätti hengitystään, kuin odottaen jotain suurta.
Auringon säteet kimmelsivät metsänreunan läpi, valaisten lehtipuiden ruskan. Ne hehkuivat kuin liekehtivä valo kirkkaassa aamussa. Keltaisen, oranssin ja punaisen vivahteet heijastuivat taivasta vasten. Luonto tarjosi viimeisen loistonsa, kuin hyvästiksi ennen pitkää talvea. Kostea ruoho kimalteli auringossa, ja yöllä kudotut hämähäkinseitit piirtyivät luontoon kuin täydelliset taideteokset. Aamu oli hiljainen ja seesteinen, aivan kuin kaikki olisi pysähtynyt kuuntelemaan uuden päivän alkua.
Kaukaa kuului muuttolintujen ääni. Kurkiaura lähestyi, ja niiden selkeät, toiveikkaat huudot kantautuivat korkeuksista. Linnut tiesivät, että oli aika lähteä. Etelän lämpö kutsui, mutta ennen pitkää ne palaisivat jälleen – aivan kuten kevätkin aina palaa. Valkoposkihanhet nousivat taivaalle yölliseltä lepopaikaltaan, suojaisalta lammelta valtavana, kaakattavana parvena, kuin ne olisivat käyneet viimeistä keskusteluaan ennen pitkää matkaa lämpimään etelään. Lentäessään ne muodostivat taivaalle loputtoman ketjun, liittyen saumattomasti luonnon suureen kiertokulkuun.
Monet pikkulinnut olivat jo muuttomatkalla tai valmistautumassa matkaan. Talvi oli kuitenkin varannut itselleen monet tutut vieraat: talvehtivat linnut, joiden kanssa jaoin usein hiljaiset päivät. Aloitin niiden ruokinnan, tarjoamalla auringonkukan siemeniä, siemenrasvapötköjä, pähkinöitä ja tietenkin heinää ja kauraa jäniksille. Oravat kävivät vierailemassa, samalla kun tikkojen naputus kantautui metsästä. Närhet keräsivät pähkinöitä talvikätköihin, ja oli ilo seurata niiden touhuja. Meillä harvinaisempi pähkinänakkelikin viihtyi ajoittain ruokinnalla. Ulkona istuessani lintujen siipien havina ja niiden nopeiden lentojen pyrähdysäänet rauhoittivat mieltäni. Tunsin tekeväni palveluksen luonnolle, pitäessäni huolta sen asukeista talven läpi. Ruokinta jatkui pitkälle kevääseen, kunnes luonto jälleen heräisi eloon.
Syksy kulki eteenpäin omalla painollaan, ja päivät lyhenivät vääjäämättä. Hämärä hiipi yhä aikaisemmin, ja pian saapui se synkin aika, jolloin auringonvalo viipyi vain hetken. Ilmassa leijui aavistus tulevasta talvesta. Ensilumi antoi odottaa itseään, mutta pakkaset olivat jo tulossa. Ehkä tänä vuonna maaperä ehtisi jäätyä kunnolla ennen kuin lumi peittäisi kaiken alleen. Talven tulo herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Pimein aika tuntui joskus loputtomalta, mutta siinä oli myös oma rauhansa. Joulun tulo toi mukanaan lupauksen valosta, ja sen jälkeen päivät alkaisivat taas hitaasti pidentyä. Kylmyys kyllä purisi vielä pitkään, mutta kevään kirkkaat pakkaspäivät, auringon kimmellys ja tähtitaivaan kauneus loivat toivoa pimeyden keskelle. Lopulta kevät saapuisi taas, valaisisi maan vaaleanvihreällä värillään ja antaisi uuden alun kaikelle.
Ajatuksissani odotin jo kevättä, toivoen sen viipyvän pidempään kuin koskaan aiemmin. Kevään raikas vihreys toi elämää, ja vaikka kesän kukkaloisto ja lämpimät päivät olivat ihania, ne tuntuivat aina lipuvan ohi liian nopeasti. Vuosien saatossa olin oppinut arvostamaan kevään heräämistä – sen voimaa ja uuden elämän iloa. Kesän kukkaniityt, viljapellot, heinänkorjuu ja luonnon rehevyys kertoivat tarinaa maan voimasta, mutta kesäkin väistyi aina syksyn tieltä.
Syksyn palatessa vuoden kierto jatkui vääjäämättä. Olin taas vuoden vanhempi, mutta samalla osa jotain ikiaikaista. Luonto kulki omaa tietään, ja minä sen mukana. Mitähän osaani tulisi ensi vuonna? Minkälaisen matkan saisin kulkea tässä luonnon suuremmassa tarinassa?
UR