Nostalgia, elokuvan arvio

Elokuvakriitikko Tapio Sippoin

Arvion prologi: Elokuvakriitikon on nykyisin kovin harvinaista saada leffojen katselusta suurta mielihyvää ja elämäniloa. Tämä johtuu yleensä elokuvien laadusta, tai pikemminkin sen puutteesta. Nykyään elokuvia tuotetaan huomattavan paljon, mutta niille ei ole varsinaista tilausta laadukkaan elokuvataiteen saralla, puhumattakaan siitä, että ne tuottaisivat jotain ”todellista, aitoa ja vakavasti otettavaa” tähän maailmaan. Elokuva Nostalgia tekee tähän virkistävän poikkeuksen.

Markkinakoneiston jorina, (suora lainaus): Pitkään Egyptissä asuttuaan Felice Lasco palaa Napoliin tapaamaan jo iäkästä äitiään, jonka luota hän lähti äkillisesti ollessaan vielä nuori poika. Felice kuljeskelee Sanitàn kaupunginosassa kuin itseään etsien. Kielikin tuntuu vieraalta, vaikka se onkin hänen omansa. Jossain tässä labyrintissä on hänen lapsuudenystävänsä Oreste, jonka kanssa Felicellä on yhteinen salaisuus.

Nimensä mukaisesti Mario Martonen elokuva tutkii nostalgiaa; miten se toisaalta voi auttaa ymmärtämään ja näkemään kaiken kauempaa. Mutta yhtä lailla on helppoa jäädä selittämättömän nostalgian vangiksi.

Elokuvan taustaa

Nostalgia on parempi teos kuin elokuvan tähän astiset palkinnolliset saavutukset antavat ymmärtää. Elokuvan erinomainen käsikirjoitus pohjaa Garibaldi Prikaatissa taistelleen italialaisen ja etenkin napolilaisen toimittaja Ermanno Rean kirjaan. 

Elokuvan on ohjannut italialainen Mario Martone. Hän on ohjannut ennenkin laadukkaita elokuvia, mutta Suomessa niitä ei oikein tunneta. Muun muassa elokuvat Teatro di guerra (1998), Lulu (2001), L’odore del sangue (2004), Caravaggio, l’ultimo tempo (2005), Noi credevamo (2010), Leopardi (2014), Capri-Revolution (2018), The Mayor of Rione Sanità (2019) ja Qui rido io (2021). Esimerkiksi Leopardi – runoilijan elämä (italiaksi; Il Giovane favoloso) on italialainen elokuva, joka kertoo kirjailija Giacomo Leopardin elämästä. Tämän elokuvan pääosaa näyttelevä Elio Germano palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla ja aivan syystä. Mario Martonen uusin elokuva on Massimo Troisi: Somebody Down There Likes Me (italiaksi; Laggiù qualcuno mi ama).

Toki elokuva on jo hiukan palkittu. Ermanno Rean romaaniin perustuva Nostalgia oli Italian vuoden 2023 Oscar-ehdokas, ja maan elokuvakriitikkojen liitto palkitsi sen Nastro d’argentolla parhaasta ohjauksesta, käsikirjoituksesta, miespääosasta sekä miessivuosasta. Elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla 2022. 

Huom! Tätä Nostalgiaa ei pidä sekoittaa neuvostoliittolaisen Andrei Tarkovskin vuonna 1983 ohjaamaan saman nimiseen elokuvaan.  Tarkovskin tuotokselle moni ”kylttyrelli elokuvataidekriitikko” tunkee mielellään viittä tähteä, ja tietysti aivan ilman ansioita. Huhhuh. Joka tapauksessa 8.12.2023 Suomessa ensi-illassa oleva Mario Martonen ohjaama Nostalgia on kelpo elokuva, ja siten se on erotettavissa erinomaisesti  Tarkovskin tekotaiteellisesta ja erittäin pitkästyttävästä ”kulttuurituotoksesta” (vrt. kökkötraktori). Kriitikon rehellisyyteen vedoten ja etiikan velvoittamana kerron tämän.

Käsikirjoitus 

Elokuvan käsikirjoitus on laitettu kolmen henkilön syyksi; Ermanno Rea, Mario Martone ja Ippolita Di Majo. Elokuvan käsikirjoitukselle voidaan laskea eduksi sen mutkaton suhde alkuperäiseen romaaniin, jota käsikirjoitus noudattaa varsin lojaalisti. Ja tarinan rakenteen kannalta käsikirjoitus toimii hyvin. Onneksi kyseessä on eurooppalainen elokuva.

Hollywoodin elokuvissa piilevät liiallisen väkivallan, liioittelevan draaman tai romanttisen lässytyksen ansat tällainen laadukas eurooppalainen elokuva toki väistää taitavasti. Italiassa toki osataan pilata asioita liiallisella draamalla ja eteläisellä hosuvan tyylin eurooppalaisuudella, mutta nyt sekin onnistutaan välttämään, joten käsikirjoitus on poikkeuksellisen laadukas myös italialaiseksi tuotokseksi. Käsikirjoitus, ohjaus ja juonen rytmitys on kuin älykästä suomalaista katsojaa varten tehty, sopivan nopea, riittävän hidas ja kursailemattoman komea.

Elokuvan sosiokulttuurinen anti

Elokuva on sosiokulttuuristen vastakohtien kuvausta. Muslimien Egypti versus katolinen Italia. Sekasortoinen ja pölyinen Kairo versus historiassaan rapistuva klassinen Napoli. Köyhät versus rikkaat, siirtolaiset versus paikalliset, afrikkalaiset versus eurooppalaiset, lainkuuliaiset versus rikolliset, ystävyys versus menestys, uskonnolliset versus maallistuneet…

Afrikka versus Eurooppa, Kairo versus Napoli

Egypti on kärsinyt jo vuosikausia mm. läpitunkevasta köyhyydestä, muslimien uskonnollisista ongelmista ja kopti-kristittyjen teurastuksista. Vanha mystinen ja hieno faaraoiden maa on enää turismin luoma illuusio. Tämä on egyptiläisille niin sakeaa arkea, että siinä Napoli ja sen rikollisuuden luomat ongelmat ovat lähinnä kuin vaahtokarkin syöntiä.

Suomalaisille Egypti on tuttu lähinnä turistien aurinkoisista matkoista ja sukellusmatkoista Hurghadaan, sekä lyhyistä päiväretkistä Kairoon ja Luxoriin. Niillä matkoilla harvoin näkee Egyptin todellisen syvän köyhyyden. Vuonna 2022 Egyptin BKT per asukas on noin 4.200 US dollaria, Italian BKT on yli 34.000 US dollaria ja Suomen yli 50.000 US dollaria. Suhteellisen köyhä italialainen on suhteellisen rikas Egyptissä, tämä on realiteetti.

Kairo taas on Egyptin erittäin väkirikas pääkaupunki, jonka keskusta on edes jollain lailla siisti ja paikoin jopa vauraan oloinen, mutta Kairon reunat ja suur-Kairon alueet ovat niin rajua umpeen kasvanutta ruokotonta slummia, että jokaisen vähemmän maailmaa nähneen silmät pyörivät päässä ihmetyksestä. Tavallisessa keskiluokkaisessa Kairon lähiössä voi löytää Narinkkatorin kokoisia epävirallisia mutta aivan aitoja kaatopaikkoja. Jos lukee turisteille suunnattua ”infoa” tai wikipediaa, tästä ei pääse kunnolla jyvälle. Noin puolet Kairon asukkaista on alle 20-vuotiaita, tuloerot ovat valtavat ja asunnottomia on käytännössä kaikkialla .

Sosiokulttuurinen nostalgia versus realismi

Tästä elokuva alkaa. Nostalgiaa tai ei, jos Kairossa asuva ihminen matkustaa Napoliin, se meidän suomalaisten silmin katsoen köyhä Napoli saattaa olla Kairosta saapuneen silmin katsottuna erinomaisen vauras kaupunki. Elokuva kertoo osin siitä, miten nuorena Napolista Kairoon muuttanut henkilö suhtautuu Napoliin, kotikaupunkiinsa 40 vuoden Kairossa olon jälkeen. Kun siihen yhdistetään hänen elämänsä loppusuoraa ponnisteleva äiti ja mielikuvat nuoruuden kavereista, alkaa jo aitokin nostalgia nostaa päätään.

Kairossa on noin 20 miljoonaa asukasta ja Napolissa alle neljä miljoona. Matka Kairosta Napoliin on kuin menisi stadista Turkuun, pöndelle ”lehmien sekaan” (tai jotain sinne päin). Elokuvan päähenkilö lähtee ikään kuin maalaislomalle Napoliin, vaikka sitä ei suomalainen ehkä heti tajua.

Katolinen kirkko versus Camorra

Napolissa on kaksi mahtia, eli katolinen kirkko ja mafiatyylinen Italian suurin rikollisjärjestö Camorra. Katolisen kirkon moraalin (tai moraalin puutteet) ja järjestäytyneisyyden tuntevat kaikki, kun taas Camorra on suomalaisille yleensä suhteellisen tuntematon organisaatio. Yleisimmän tulkinnan mukaan Camorraa pidetään Sisilian mafiaa nykyaikaisempana, joustavampana ja nopealiikkeisempänä järjestönä. Näin on, koska Camorra yhdistää muita mafiamaisia järjestöjä taitavammin laittoman ja laillisen liiketoiminnan. Tyly fakta on myös se, että Camorran vaikutusalueella tapetaan eniten ihmisiä Italiassa. 

Katolinen kirkko taas ei nykyään ainakaan fyysisesti enää kiduta tai tapa ketään. Elokuvassa katolinen kirkko ja sen pappi edustavat korkeaa moraalia ja hyvää, Camorra taas moraalin puutetta ja pahaa. Elokuva saa tarinaansa jännitettä tästä vastakkain asettelusta.

Ystävyys versus menestys

Elokuvan kantava teema on nostalgian tutkiskelu, mutta myös ihmissuhteiden tolkullinen ja piilotettu analysointi. Päähenkilö Felicen ja hänen nuoruuden ystävän Oresten katkennut ystävyys, on yksi vahva tutkiskeltava ihmissuhde. Sitä käsikirjoittaja ja ohjaaja Martone tutkii ennen kaikkea retrospektiivisesti, kun elokuvassa palataan aina välillä miesten lapsuuteen 1970-luvulle. 

Pakolaisuus versus paikallisuus, muukalaisuus versus tuttuus

Elokuvassa on paljon nykypäivän Eurooppaan liittyviä teemoja esim. pakolaisuuden ja eriuskoisuuden teemojen kautta. Se, kuinka ihmisen olemuksen status voi muuttua ja kuinka statusten muutoksia voi tai pitää tulkita, on eräs sosiokulttuurisen tutkiskelun teema.

Teemojen runsaus

Kaikki nämä mainitsemani teemat ovat elokuvassa läsnä, mutta niin kevyesti, sopivalla ja harmonisella tavalla, että ne sulautuvat elokuvassa nostalgiseksi nautinnoksi.

Elokuvan arvio

Jos antaisin elokuville tähtiä, tämä olisi viiden tähden leffa, mutta kun en anna, niin ei ole. Elokuva on erittäin hyvä, mikäli pidämme vertailukohtana elokuvatuotannon vallitsevaa tilaa. Liioittelu lähes kaikissa sen makaabereissa muodoissaan loistaa nyt poissaolollaan. Nostalgia ei saarnaa, ei yritä manipuloida katsojaa, ei myy, ei teeskentele, ei pyri herättämään liioiteltuja tunnereaktioita, eikä ole tekotaiteellinen. Elokuvan äänimaisema on erinomainen ja aidon makuinen.

Suosittelen tätä elokuvaa nimen omaan elokuvateatterissa katsottavaksi, sillä nämä osaamisen tekniset, älylliset ja taiteelliset ”herkut” nousevat kankaasta esiin paljon paremmin kuin kotona ruudulta. Kunhan teatterissa viereesi ei satu joku, joka rapistelee ja mässyttää. Elokuvanautinto perustuu nyt virheettömyyteen ja koruttomuuteen, sekä käsikirjoituksen, ohjauksen ja juonen kuljetuksen tasapainoon.

Nostalgia on elokuvamaailman symbolisten onnistumisten kombinaatio. Vertauskuvallisesti ilmaisten, jos Nostalgia olisi ihminen, hän oli geenikooste, jossa Peppi Pitkätossu, Niilo Tarvajärvi, Superhessu, Nalle Puh, Mauno Koivisto, Albert Einstein, Mohandas Gandhi, Bamse (eli Maailman Vahvin Nalle), Forest Gump ja Margaret Thatcher geenimanipulaation avulla hybridisoitaisiin yhteen. Outo juttu siis, mutta samalla jotenkin tervejärkinen.

Erikoista on myös se, että elokuvan näyttelijät onnistuvat kautta linjan. Kukaan näyttelijä ei tyrkytä itseään liikaa, mikä on nykyään suorastaan ihme. Pieniä rooleja tekevät ihmiset ovat jostain syystä osaavia ja aitoja, ja ne pääosan puurtajat tekevät koko ajan hommansa niin, ettei heidän töihinsä edes kunnolla kiinnitä huomiota, sillä niin virheetöntä se vaikuttaa olevan. Tämä johtaa siihen, että elokuvan varsinainen sisältö saa enemmän huomiota, joten elokuva tuottaa tasapainoisuutensa ansiosta nautintoa. Elokuvan markkinointi on valinnut korostaa, että pääosassa ovat Pierfrancesco Favino, Francesco Di Leva ja Tommaso Ragno.

Tiedot:

Ensi-ilta: 08.12.2023

Ikäraja: 12

Pituus: 118 min.

Ohjaus: Mario Martone

Käsikirjoitus: Ermanno Rea, Mario Martone, Ippolita Di Majo

Näyttelijät: Pierfrancesco Favino, Francesco Di Leva, Tommaso Ragno

Genret: Draama

Suunnittelu ja toteutus: DevNet Oy