Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) marraskuussa 2025 julkaisema raportti valtion budjetin menolisäyksistä COVID-19-pandemian aikana on yksi viime vuosien tärkeimmistä talouspoliittisista dokumenteista. Se ei ainoastaan kerro, mitä tapahtui vuosina 2020–2023, vaan auttaa ymmärtämään, miksi Suomen julkinen talous on edelleen rakenteellisesti alijäämäinen ja miksi velkasuhde jatkaa kasvuaan kohti 100 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Raportin ydinluku on selkeä: Rinteen–Marinin hallitus nosti valtion budjetin menotasoa vuosina 2020–2023 keskimäärin noin 10 miljardia euroa vuodessa korkeammalle kuin mitä se oli suunnitellut syksyllä 2019 ennen pandemiaa. Neljän vuoden kumulatiivinen lisäys oli noin 41 miljardia euroa. Tästä sumasta koronakriisin hoitoon liittyviä väliaikaisia menoja oli VTV:n mukaan noin 18 miljardia euroa. Loput, noin 23 miljardia euroa, eli yli puolet, oli muita menolisäyksiä – monet niistä pysyviä.
Aluksi (vuonna 2020) lähes 70 prosenttia lisäyksistä meni pandemian torjuntaan, työttömyystukiin ja yritystukiin. Vuoteen 2023 mennessä nämä väliaikaiset erät olivat käytännössä nollassa. Silti menotaso ei palautunut. Tilalle olivat tulleet pysyvät lisäykset erityisesti kuntatalouden tukeen, valtionhallinnon toimintamenoihin ja osin puolustukseen. VTV:n mukaan menotaso nousi pysyvästi noin 3,9 prosenttiyksikköä korkeammalle suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Mitä ”pysyvä menotaso” tarkoittaa käytännössä?
Ajattele julkista taloutta kuten kotitalouden budjettia. Jos perhe nostaa vuosittaisia menojaan pysyvästi usealla tuhannella eurolla – vaikkapa isomman asunnon, autojen tai harrastusten takia – ja tulot eivät nouse vastaavasti, alijäämä kertyy joka vuosi. Velkaa tulee lisää, ja korkomenot kasvavat. Juuri näin kävi valtion tasolla.
Korkeampi menopohja tarkoittaa, että jokainen tuleva hallitus lähtee liikkeelle jo valmiiksi suuremmasta alijäämästä. Kun väestö ikääntyy, hoivamenot ja eläkkeet nousevat automaattisesti. Kun turvallisuustilanne vaatii puolustusmenoja, nekin tulevat päälle. Kun korkotaso on noussut, jo olemassa oleva velka maksaa enemmän. Valtiovarainministeriön kevään 2026 ennusteen mukaan julkisyhteisöjen velkasuhde oli vuonna 2025 noin 88,5 prosenttia ja nousee tänä vuonna yli 90 prosenttiin. Ilman uusia sopeutustoimia se lähestyy 99 prosenttia vuonna 2030.Yksi konkreettinen esimerkki pitkän aikavälin vaikutuksesta: jos 23 miljardin euron pysyvät menolisäykset olisivat jääneet tekemättä, velkasuhde olisi eräiden arvioiden mukaan nykyisin selvästi alempi – ehkä 80 prosentin tuntumassa. Ero ei ole teoreettinen. Jokainen ylimääräinen velkaprosentti tarkoittaa satoja miljoonia euroja ylimääräisiä korkomenoja vuodessa. Nuo rahat eivät mene koulutukseen, terveydenhuoltoon tai infrastruktuuriin – ne menevät velkojille.
Sukupolvien välinen lasku
Pitkällä tähtäimellä kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Korona-ajan päätökset tehtiin kriisitilanteessa, jolloin menokehykset ja EU:n finanssipoliittiset säännöt oli tilapäisesti jäädytetty. Osa päätöksistä oli välttämättömiä. Osa ei. Kun menotaso jää korkeammalle, tulevat veronmaksajat – nykyiset lapset ja nuoret – joutuvat joko maksamaan korkeampia veroja, hyväksymään palveluiden heikennyksiä tai elämään edelleen kasvavan velkataakan kanssa.
VTV:n raportti ei väitä, että kaikki 41 miljardia olisi ollut ”tuhlausta”. Se osoittaa, että poikkeusolojen varjolla tehtiin myös päätöksiä, joiden vaikutukset eivät loppuneet kriisin mukana. Finanssipoliittisista säännöistä luopuminen ilman tiukkaa rajausta johti siihen, että menokuri lipsui myös muilla alueilla.
Mitä tästä opitaan?
Korona-ajan kokemus on tärkeä opetus tulevia kriisejä varten. Jos menokehyksistä ja säännöistä joustetaan, joustamisen on oltava tilapäistä, kohdennettua ja läpinäkyvää. Muuten väliaikainen kriisivaste muuttuu rakenteelliseksi menopaineeksi, joka heikentää julkisen talouden kestävyyttä vuosikymmeniksi.
Suomen julkinen talous ei ole romahtanut, mutta se on haavoittuvaisempi. Velkasuhde on korkealla, korkomenot nousevat ja ikääntyminen tuo lisää painetta. VTV:n 41 miljardin euron luku ei ole vain menneisyyden numero. Se on yksi niistä tekijöistä, jotka määrittävät, kuinka paljon liikkumavaraa Suomella on tulevaisuudessa – sekä hyviin että huonoihin päiviin.