Suomi on Euroopan unionin jäsenmaa, mutta poliisien määrässä se on poikkeus. Samaan aikaan yksittäinen, nopeassa tilanteessa syntynyt virhe nousee otsikoihin ikään kuin se kertoisi kansan luottamuksen romahtamisesta. Luvut kertovat jotain aivan muuta.
Eurostatin vertailussa Suomi erottuu kuin eri kartalta. Asukkaita sataa poliisia kohden on meillä yli 73 000. EU-27:n keskiarvo on noin 30 000. Tutummin ilmaistuna Suomessa on noin 130–136 poliisia 100 000 asukasta kohden, unionissa keskimäärin reilut 300. Tanska ja Ruotsikin jäävät selvästi Suomen yläpuolelle. Kyproksella, Kreikassa ja monessa Etelä- ja Itä-Euroopan maassa poliiseja on väkilukuun nähden jopa kolminkertainen määrä.
Luku ei ole tilastonikkarin kikkailua. Vuoden 2025 lopussa Suomessa oli 7 644 poliisia. Väestö on yli 5,6 miljoonaa. Hallitus tähtää 8 000 poliisiin vuoteen 2027 mennessä.
Poikkeus ei ole sattuma. Pohjoismainen malli on rakentunut luottamukselle, ennaltaehkäisylle ja verrattain matalalle vakavalle väkivallalle. Poliisin ei ole tarvinnut täyttää katukuvaa samalla tavalla kuin yhteiskunnissa, joissa viranomaisten ja kansalaisten suhde on rikkoutunut. Se on ollut vahvuus. Se on myös haavoittuvuus, kun tehtävien määrä kasvaa eikä väkeä tule lisää samassa tahdissa.
Tehtävät lisääntyvät, väki ei
Poliisihallituksen mukaan valvonta- ja hälytystehtäviä oli vuonna 2025 yli miljoona. Kasvua edellisvuoteen oli lähes 70 000 tehtävää, kahdessa vuodessa yli 100 000. Helsingissä hälytystehtävät nousivat vuodessa 13,5 prosenttia. Tehtävät ovat samalla muuttuneet vaativammiksi. Yhä useammin paikalle tarvitaan useampi partio. Poliisin oman arvion mukaan asiakkaiden käytös on aggressiivisempaa. Mielenterveyteen liittyvät tilanteet näkyvät sekä kodeissa että kadulla.
Silti kiireellisissä tehtävissä toimintavalmiusajat on pidetty tavoitteissa. Se ei tapahdu tyhjästä. Se tapahtuu vuorolistoilla, ylitöillä ja sillä, että seuraava apu voi olla kaukana – etenkin harvaan asutulla alueella. Julkisuuteen nousseissa tapauksissa on toistunut myös yksityiskohta, joka harvoin jää otsikkoon: poliisi on ollut liikkeellä yksin.
Tätä taustaa vasten on erikoista, miten kapeasti julkinen keskustelu usein rajautuu. Kun tilasto kertoo, että meillä on unionin pienin poliisitiheys, aihe jää sivulauseeksi. Kun yksi tilanne menee pieleen, siitä tehdään koko ammattikunnan mittari.
Luottamus ei ole sama asia kuin otsikko
Elokuussa 2026 julkisuudessa on käyty keskustelua voimankäytöstä Tuusulassa, Tampereella ja Espoossa. Kysymys on vakava. Poliisi käyttää valtiolle kuuluvaa pakkovaltaa. Virheen pitää tulla tutkittavaksi, ja tarvittaessa sen pitää johtaa seuraamuksiin. Se kuuluu oikeusvaltioon.
Toinen asia on se, mitä tapauksesta päätellään. Katugallupeissa osa haastatelluista on arvellut yleisen luottamuksen jo horjuneen. Samaan aikaan viimeisin Poliisibarometri – yli 4 000 vastaajaa, Tilastokeskuksen otanta – kertoo, että 92 prosenttia luottaa poliisin toimintaan melko tai erittäin paljon. Luku on pysynyt 91–96 prosentin haarukassa vuosikausia. Luottamus on Suomessa kansainvälisesti poikkeuksellisen korkea.
Tässä on ristiriita, jota harvoin sanoitetaan ääneen. Media käsittelee yksittäisen poliisin inhimillistä virhettä tai harkintavirhettä ikään kuin se olisi kansalaisten epäluottamuslause koko poliisia kohtaan. Lääkärin hoitovirhe ei romuta terveydenhuoltoa. Opettajan epäonnistuminen ei tee koulusta epäluotettavaa. Lentäjän, palomiehen tai ensihoitajan virheestä ei tehdä ammattikunnan moraalista konkurssia yhdessä illassa. Poliisin kohdalla kynnys on matalampi.
Syy on osin ymmärrettävä. Poliisi saa käyttää voimaa. Siksi sen pitää kestää tiukempi valvonta kuin useimpien muiden. Valvonta ja häpeärangaistus ovat kuitenkin eri asioita. Nopeassa, epävarmassa, joskus väkivaltaisessa tilanteessa päätös syntyy sekunneissa. Jälkikäteen, valvotussa studion valossa, sama tilanne näyttää aina selkeämmältä. Se on inhimillistä myös katsojalle. Se ei silti ole oikeudenmukaista analyysia.
Barometri itse paljastaa, mistä kansalaiset oikeasti ovat huolissaan. Avovastauksissa nousevat liikennevalvonta, vähäisemmät omaisuusrikokset, joiden tutkintaan ei riitä käsiä, ja julkisilla paikoilla näkyvä huumekauppa. Osa seksuaali- ja väkivaltarikosten uhreista on kokenut prosessin raskaaksi. Nämä ovat rakenteellisia ongelmia. Ne liittyvät resursseihin, priorisointiin ja rikosketjun toimivuuteen – eivät siihen, että suomalaiset olisivat menettäneet luottamuksensa poliisiin.
Raskas työ ansaitsee arvostuksen, ei sokeaa luottamusta
Arvostus ei tarkoita, että poliisi saisi toimia ilman kritiikkiä. Päinvastoin: luottamus kestää vain, jos virheet käsitellään avoimesti. Kohtuutonta on se, että inhimillinen virhe yhdessä tilanteessa käännetään koko instituution luotettavuuden kyseenalaistamiseksi – maassa, jossa poliiseja on unionin vähiten ja tehtäviä yhä enemmän.
Pitäisikö jotain muuttaa? Määrää ollaan jo nostamassa. Se on perusteltua. Harvaan asuttujen alueiden palvelu, tutkinnan ruuhkat ja partioiden turvallisuus eivät korjaannu pelkällä puheella luottamuksesta. Samalla pitäisi muuttaa mittakaavaa, jolla yksittäisiä tapauksia luetaan.
Suomi voi olla ylpeä siitä, että se on pärjännyt pienellä poliisijoukolla. Se ei ole merkki kevyestä työstä. Se on merkki siitä, että ammattikunta on pitkään paikannut rakenteellista vajetta osaamisella, sitoutumisella ja sillä, että kansalaiset ovat antaneet työrauhan. Työrauha ei ole vaikenemista. Se on sen ymmärtämistä, että virhettä pitää tutkia – mutta että seitsemäntuhannen poliisin arki ei ole se yksi video, joka kiertää illalla.
Jos vaadimme poliisilta täydellisyyttä tilanteissa, joissa täydellisyyttä ei ole olemassa, emme vaadi ammattitaitoa. Vaadimme mahdottomuutta. Sitä ei vaadita muiltakaan, jotka tekevät työtä toisten turvallisuuden varassa.