Uutislähde
Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen on ehdottanut, että valtio laskisi jälleen liikkeelle tavallisille kansalaisille suunnattuja obligaatioita. Ajatus on houkutteleva: suomalaisten käyttötileillä makaava noin 70 miljardin euron summa ei tuota käytännössä mitään korkoa, ja inflaatio syö sen ostovoimaa jatkuvasti. Kurvisen mukaan näitä varoja voitaisiin valjastaa sekä kotitalouksien vaurastumiseen että valtion rahoitustarpeisiin – sote-palveluihin ja puolustukseen. Samalla edistettäisiin niin sanottua kansankapitalismia.
Ehdotus herättää kuitenkin tarkentavia kysymyksiä, jotka taloustieteen emeritusprofessori Matti Viren nosti esiin pian uutisen jälkeen. Viren kysyy olennaisesti: jos kotitaloudet siirtävät suuria summia pois tileiltä, mitä tapahtuu pankkien rahoituspohjalle ja niiden myöntämille lainoille?
Nollakoron todellinen hinta
Suomen Pankin tilastojen mukaan kotitalouksien talletuskanta on viime aikoina ollut noin 115–118 miljardia euroa. Siitä suuri osa – noin 70 miljardia – on yön yli -talletuksissa eli käytännössä käyttötileillä. Näille maksetaan tyypillisesti hyvin matalaa tai nollakorkoa. Kun inflaatio on esimerkiksi 2–3 prosentin tuntumassa, reaalituotto on selvästi negatiivinen. Vuositasolla tämä tarkoittaa miljardiluokan ostovoiman menetystä kotitalouksille.
Viren on aiemmin laskenut, että tällainen tilanne muodostaa merkittävän tulonsiirron tallettajilta pankkien omistajille. Kurvisen ehdotus pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon: turvallisen, kotimaisen ja ainakin jonkinlaista tuottoa tarjoavan sijoituskohteen. Idea ei ole uusi. Suomi laski aiemmin liikkeelle kansalaisille suunnattuja obligaatioita, mutta ne lopetettiin vuonna 2011 vähäisen kysynnän vuoksi, kun muita sijoituskohteita oli tullut tarjolle.
Pankkijärjestelmän mekaniikka ei katoa
Virenin huomautus on tärkeä, koska se muistuttaa rahoitusjärjestelmän peruslogiikasta. Talletukset ovat pankkien velkoja. Niillä rahoitetaan suurelta osin kotitalouksille ja yrityksille myönnettyjä lainoja. Jos merkittävä osa talletuksista siirtyy yhtäkkiä valtion obligaatioihin, pankit menettävät rahoituslähteen. Ne joutuvat korvaamaan sen muulla rahoituksella – tukkumarkkinoilta, keskuspankilta tai korkeammilla talletuskoroilla.
Nykyaikaisessa eurojärjestelmässä tämä ei tarkoita automaattista pankkikriisiä. Talletussuoja, keskuspankin likviditeettitarjonta ja pankkien pääomavaatimukset pitävät järjestelmän vakaana. Siirto ei kuitenkaan ole neutraali. Se voi nostaa pankkien rahoituskustannuksia ja siten vaikuttaa lainakorkoihin tai luotonannon ehtoihin. Kyse on portfolio-uudelleenallokaatiosta, ei uudesta säästämisestä.
Lisäksi kaikki käyttötileillä oleva raha ei ole ”lahoavaa” ylimääräistä varallisuutta. Osa on likviditeettitarpeen ja varautumisen vuoksi. Obligaatio on vähemmän likvidi kuin käyttotili, joten siirtyminen on vapaaehtoista ja asteittaista vain, jos tuote on kilpailukykyinen.
Kotimainen rahoitus ja velan rakenne
Kurvinen korostaa myös, että korkotuotot jäisivät Suomeen sen sijaan, että ne virtaisivat ulkomaisille sijoittajille. Suomen valtionvelka on suurelta osin ulkomaisten sijoittajien hallussa, toisin kuin esimerkiksi Japanissa. Kansalaisobligaatiot voisivat monipuolistaa velkarakennetta ja lisätä kotimaista omistusta. Valtiokonttori on aiemmin arvioinut, että tällaisten instrumenttien hallinnointi on kalliimpaa pienemmissä erissä kuin suuressa institutionaalisessa velanotossa, mutta digitaaliset ratkaisut ovat sittemmin muuttaneet kustannusrakennetta.
Nettovaikutus riippuu toteutuksesta. Jos obligaatioiden korko on kilpailukykyinen suhteessa muihin turvallisiin sijoituskohteisiin ja merkintä on helppoa (matala minimisumma, digitaalinen alusta), osa käyttötileillä makaavasta rahasta todennäköisesti siirtyy. Tämä hyödyttäisi niitä kotitalouksia, jotka nykyisin saavat negatiivista reaalituottoa. Samalla se ei kuitenkaan poista valtion velkaantumisen perusongelmaa, jos uusilla varoilla rahoitetaan lisää menoa.
Pohdinta
Kurvisen ehdotus on taloustieteellisesti perusteltu tapa tarjota kotitalouksille parempi reaalituotto ja pitää osa valtion korkomenoista kotimaassa. Virenin kriittinen huomautus on yhtä lailla perusteltu: rahoituksen välitysmekanismia ei voi ohittaa. Suuri ja nopea siirto talletuksista obligaatioihin vaikuttaa pankkien taseisiin ja rahoituskustannuksiin.
Hyvin suunniteltuna – vapaaehtoisena, asteittaisena ja kilpailukykyisenä tuotteena – kansalaisobligaatiot voisivat olla pieni mutta myönteinen lisä suomalaiseen rahoitusjärjestelmään. Ne eivät kuitenkaan ole ihmeratkaisu valtiontalouden tasapainottamiseen eivätkä poista sitä tosiasiaa, että nollakorkoiset talletukset ovat tällä hetkellä epäedullinen vaihtoehto sekä kotitalouksille että kansantalouden tehokkuudelle.
Keskustelu kannattaa käydä näistä reunaehdoista, ei pelkästään iskulauseista.
Uutislähteen analyysi perustuu julkisiin tilastoihin, Antti Kurvisen lausuntoihin sekä Matti Virenin esittämiin huomioihin.